Frida och Frida
Emma Juslin
Teos & Söderströms 2008
F-kirjana luimme (tai Lillin tapauksessa luemme) Emma Juslinin romaanin Frida ja Fridan. Se kertoo seitsenlapsisesta perheestä perheen kahden lapsen kertomana. Vanhin tytär Irina on lentänyt pesästä, muuttanut Pariisiin taidekouluun opiskelemaan. Selma, 13 vuotta, asuu vielä kotona, missä pikkusisarukset riehuvat ja vanhemmat riitelevät, ja kaipaa isosiskoaan Irinaa.
Irinalla on esikuva: Frida Kahlo. Sitten hän tapaa taidekoulussa ihanan tytön, jolla on sama etunimi kuin Irinan idolilla. Irina ja Frida alkavat seurustella, ja niin Irinan elämässä on kaksi Fridaa, tärkeitä molemmat. Siitä kirja on saanut nimensä.
Sitten Irina ja Frida tulevat juhannuksena kotiin vierailulle ja seuraukset ovat suuret. Käy selväksi, kuinka paljon ihminen on valmis tekemään uhrauksia rakkauden eteen. Ainakaan pikkupaikkakunnan asukkaat eivät kaikki tunnu hyväksyvän Irinan ja Fridan suhdetta.
Juslinin käyttämä kieli on ihmeellistä ja ihmeellisen taidokasta. Myös suomentaja Jaana Nikula on onnistunut tavoittamaan kielen sydämen suomennoksessaan. Kieli on lennokasta, Selman kohdalla mielenkiintoisen kuvailevaa, ja kiinnittää huomiota jännittäviin pikkuseikkoihin. Irinan kohdalla se on taiteellisempaa, haaveellisempaa. Joka toinen luku on ikään kuin Selman kertoma, joka toinen Irinan.
Alkuteos Frida och Frida sai loistavat arvostelut ja on voittanut YLE FST5:n vuoden 2007 kirjallisuuspalkinnon. Itsekin pidin kirjasta kovasti, ja ihmettelin kielen käyttöä. Teksti todella tempaisi mukaansa ja monessa kohtaa nauroin hillittömästi Selman humoristisille kuvailuille. Suosittelen todellakin kirjaa, ja kiitän lukijaa joka suositteli meille tätä kirjaa! Ehdottomasti lukemisen arvoinen kokemus.
Ainoa miinus on se, että sekoiltuani itse moneen otteeseen pilkutuksen kanssa, minusta tuntuu, että kirjasta puuttuu pilkkuja. Voin olla väärässä alettuani kiinnittää liikaa huomiota niinkin vähäpätöiseen seikkaan, mutta ihan yhtä hyvin voin olla oikeassakin.
Puuhun kiivetessä on vaikea laulaa. Irinalta se ehkä kävisi, sillä hän ei ole samanlainen kuin me muut. Minä en siitä selviä. Uskokaa pois, yritetty on. Ulvon kuin palosireeni: the hills are alive with the sound of music (sitten yleensä unohdan miten sanat jatkuvat) ja otan toisella jalalla tukea kuusen röpöliäisestä rungosta. Sen jälkeen tartun alimmaiseen oksaan ja yritän hilautua ylöspäin samalla kun hyräilen these are a few of my favourite things. Usein otteeni lipeää päästessäni kohtaan whiskers and kittens, olen nostamassa toista jalkaani maasta mutta tömähdän aamukasteiselle karhealle nurmelle. Istun siinä jonkin aikaa, tunnen itseni tyhmäksi ja ajattelen että ei sitten.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti