Agatha Christie: Eikä yksikään pelastunut by Essi

E-kirjana luimme Agatha Christien kirjan Eikä yksikään pelastunut.

Kirja kertoo kymmenestä ihmisestä, jotka ovat jollain tavalla aiheuttaneet jonkun ihmisen kuoleman. Heidät houkutellaan ovelilla kutsuilla Neekerisaarelle. Pian siellä alkaa tapahtua kummia: eräs seurueen jäsen tukehtuu kuoliaaksi jo ensimmäisenä iltana. Kuolematapaukset seuraavat toisiaan ja samaa tahtia katoavat neekereitä esittävät posliininuket keittiön pöydältä. Muutaman kuolemantapauksen jälkeen eloon jääneet tajuavat todellisuuden: murhaajan täytyy olla joku heistä, sillä saarella ei ole heidän lisäkseen ketään muita. He alkavat selvittää tapausta ja mahdollista murhaajaa, mutta asiat eivät selkene. Yksi kerrallaan he kuolevat, ja kuolemat liittyvät merkillisellä tavalla vanhaan lastenloruun (alla). Murhajaa, kuka onkaan, on ilmeisesti tahtonut noudattaa lorua mahdollisimman tarkkaan murhissaan.

Kirjan nimi oli alunperin englanniksi "And Then There Were None" ("Eikä yksikään pelastunut"), joka on lastenlorun viimeinen säe. Sittemmin nimi muutettiin "Ten Little Nigger":ksi ja siitä edelleen alkuperäiseksi, kun neekeri-sanaa alettiin pitää rasistisena. Tämä sama nimenmuutos tapahtui myös suomenkielisessä versiossa, tosin kirjan sisältöä ei uudistettu. Siellä puhutaan edelleen Neekerisaaresta, neekerinukeista, neekeripoika-lorusta ym.
Mielestäni suomenkielinen nimi "Kymmenen pientä neekeripoikaa" oli juuri napakka, sopiva ja kiinnostuksen herättävä. Uusi nimi "Eikä yksikään pelastunut" on sekin melko kiehtova, mutta kuitenkin pidän enemmän tästä "rasistisemmasta" nimestä, vaikka en rasisti olekaan.

Christie on punonut nerokkaan juonikuvion. Se paljastuu aivan kirjan lopussa murhaajan kirjoittamassa kirjeessä. Ehkä en ole lukenut tarpeeksi dekkareita, mutta itse en ainakaan arvannut murhaajaa. En edes muistanut sitä, vaikka tämän kirjan olen joskus ala-asteella lukenutkin. Tasoiselleni lukijalle kirjan arvoitus on kiehtova ja ennalta-arvaamaton. Tosin en ole voinut olla miettimättä, kuinka moni lapsi haluaa kuulla moisen lorun. Siinähän kuolee kymmenen ihmistä! Mutta tämä huomio ei ole oleellinen kirjan kannalta.

Pidin kovasti tästä kirjasta. Tämä on ainoa Christien kirja, jonka olen jaksanut lukea. Löysin vain joitakin omituisia, hieman horjuvia kohtia, mutta kokonaisuutena kirja on todella hyvä, eikä ole ihme, että sitä on ylistetty niin paljon. Voin todellakin suositella kirjaa kaikille ja kaiken ikäisille, jopa ala-asteikäisille!

Kävi kymmenen pientä neekeripoikaa yhdessä pöytähän,
vaan yksi kun ruokaan tukehtui, on jäljellä yhdeksän.

Vietti yhdeksän pientä neekeripoikaa illan niin rattoisan,
mutta aamun tullen avaa vain silmänsä kahdeksan.

Lähti kahdeksan pientä neekeripoikaa onneaan etsimään,
yksi kun sille tielle jäi, joukko väheni seitsemään.

Ja seitsemän pientä neekeripoikaa sytykkeitä vuoli,
nyt kuusi on enää jäljellä, kun yksi heistä kuoli.

Sai kuusi pientä neekeripoikaa palloksi pesän harmaan,
vaan yhtä pisti mettinen, jäi jäljelle viisi varmaan.

Kun viisi pientä neekeripoikaa oikeutta halaa,
niin yksi silloin tuomittiin, vain neljä heistä palaa.

On neljä pientä neekeripoikaa merelle lähtenyt,
syö yhden ankka punainen, on kolme heitä nyt.

Käy kolme pientä neekeripoikaa eläintarhan teitä,
kun yhden karhu kahmaisee, on kaksi enää heitä.

On kaksi pientä neekeripoikaa rannalla vieretyksin,
kun toisen kuumuus korventaa, on toinen ypöyksin.

Vaan yksi pieni neekeripoika ei kestänyt yksinään
hän meni, hirtti itsensä, ei jäljellä yhtäkään.

(suom. Kaarina Visakanto)

Cafe Mandarin by Lilli

Heidi Liehun Cafe Mandarin oli mielestäni melko hidastempoinen teos.

Kirja seuraa Pariisissa asuvan, ehkä kahdenkymmenen ja kolmenkymmenen ikävuoden paikkeilla olevan suomalaisen naisen elämää. Elämää, jossa pyörii mukana myös kreikkalainen mies Milos, jonka kanssa hän asuu, 55-vuotias ystävätär Doris, joka on ikäänkuin naisen tukipilari tämänhetkisessä kotimaassaan, Ranskassa ja eräs toinen ystävätär, Leia, josta ainakin minä sain melko hiljaisen, rauhallisen ja ehkä jonkin verran syvällisestikin ajattelevan ihmisen kuvan.

Pidin kirjan teemaasta ja pariisilaisista kahviloista, joita kuvattiin hyvin ja jotka toivat siten kivasti eräänlaista "sokeria" teokseen. En tosin pitänyt siitä, että tässäkin kirjassa sorruttiin siihen, mihin hyvin usein sorrutaan kirjassa, jonka päähenkilö elää Ranskassa - taiteellisen sielun korostamiseen niin, että se kuultaa joka paikasta läpi ja siitä tulee tekotaiteellisuutta. Tässä kirjassa se näkyi surullisen hyvin. Takaa heijastui ainakin minulle vahvasti se, että päähenkilö on vapaa pariisilainen, rakastaa taidetta ja kahviloita. En tiedä, ehkä kirjaan oli puolivahingossa tunkeutunut kirjailijan omia pariisilaisen taiteilijan haaveita taikka ajatuksia? Joka tapauksessa se kalvoi lukukokemusta hieman.

Myönnän kyllä myöskin sen, että kirja ei ollut välttämättä tarkoitettu ikäisellemme - tai tyylisellemme kohderyhmälle. Minä ainakin henkilökohtaisesti myönnän sen, että pidän paljon nopeatempoisemmasta ja tulkinnanvaraisemmasta tekstistä. Sellaisesta, jossa ei oikein tiedä mikä on mitä tai että onko ollenkaan. Tämä kirja nyt ei ainakaan minua mitenkään hirveämmin saanut ajattelemaan, mitä itse pidän hyvän kirjan tunnusmerkkinä.

Tosin olihan tämä nyt ainakin mukavan erilainen lukukokemus.

Voisin ehkä kuvitella suosittelevani kirjaa rauhallisenoloiselle kuvataiteilijaihmiselle, joka tykkää hitaista ajatuksista, eikä ole ainakaan vielä hirveämmin aikuisten kirjoja lukenut tai tutkinut. Sillä vaikka kirja onkin melko hidas ja suht yksiselitteinenkin, tarvitaan sen ymmärtämiseen kuitenkin myös jonkilaista taiteilijasilmää!