Blink blink kertoi, kuten Essi jo hieman tarkemmin selittikin, Shokosta, joka sairastaa skitsofreniaa ja ehkä jollakin lailla alkoholismiakin ja Mutsukista, lääkäristä, joka ei tunne minkäänlaista vetoa naisia kohtaan, ja heidän avioliiton yhdistämästä arjestaan.
Ekunin Blink Blink oli oikeastaan harvinaisen realistinen kuvaus psyykkisesti sairaan arjesta. Asioita ei otettu suurennuslasin alle, ne ikäänkuin vain luiskahtivat mukaan ja muotoilivat tarinaa välillä omaan suuntaansa.
Alussa, kun Shoko saa enemmän kohtauksia, tarinan sävy värjäytyy jotenkin aika synkähköksi ja pystyy selkeästi tuntemaan sen, kuinka hatara ihmisen mieli voi olla. Positiivinen sävy palautuu kuitenkin aina nopeasti ja se ehkä tekee kirjasta niin nopeatempoisen, ehkä hieman liiankin nopeatempoisen. Luulenpa tosin, että jos lukisin kirjan toistamiseen, saattaisin löytää sieltä paljon asioita, joita en ensimmäisellä lukukerralla tajunnut, vaikka ajatuksen kanssa yritinkin lukea. Kirjan kertomistapa eroaa nimittäin huomattavan paljon länsimaisesta tavasta, mihin olen tottunut. Se on jotenkin paljon piilotetumpi.
Tosin ikävä kyllä Shokon omalaatuiset tavat ja hetkelliset suuttumiskohtaukset olivat ainoita kohtia, joista kirjassa sain kunnollista otetta, tapahtumapaikan lisäksi, japanilaiset elämäntavat ja yhteiskunta oli saatu hyvin realistisesti sujautettua mukaan. Mutsuki ja Kon pysyivät minulle koko kirjan ajan melko etäisinä, en tiedä johtuiko se siitä, etten ajatellut heitä oikeastaan kirjan päähenkilöinä, vai mitä, mutta niin kuitenkin kävi.
Kun luin teosta, minua rupesi välillä hieman säälittämään Shokon ja Mutsukin tilanne. Varsinkin silloin, kun heitä painostettiin hankkimaan lapsia, niin kuin japanilaiseen tapaan kuuluu heti kun avioliitto on solmittu. Uskon, että se oli painostavaa ja raskasta on varmasti valehdella vanhemmilleen asioista. Oikeastaan jäin toivomaan, etteivät he koskaan saisi millään keinoin lapsia, sillä en usko, että kumpikaan ihan rehellisesti itse olisi halunnutkaan. Muiden painostus vain sai ehkä hetkellisesti uskomaan niin.
Joku saattaisi ehkä sanoa, että kirja ei oikein kertonut mistään, siinä ei tapahtunut mitään. Se kertoi tavallisesta elämästä, mutta se lipui eteenpäin tasaisella tahdilla, jota joku saattaisi sanoa ehkä uuvuttavaksi, tai jopa pitkästyttäväksi. Minusta näin oli kuitenkin hyvä, mutta pakko silti sanoa, että kirjan lukeminen vaatii tiettyä kärsivällisyyttä, vaikka sen tyyli onkin hyvin yksinkertainen.
Lyhyesti sanottuna kirja oli kuitenkin sellainen, kuin Carolynne kertoikin sen olevan; hauska, surullinen ja pakahduttavan ihana - pienemmässä mittakaavassa tosin.