Terhi Rannela: Goa, Ganesha ja minä by Essi

Terhi Rannela
Otava 2009
268 s.

G-kirjana luimme Terhi Rannelan Goa, Ganesha ja minä -kirjan. Tämä on jonkinlainen jatko-osa (voiko tätä sarjaksi kutsua?) kirjalle Amsterdam, Anne F ja minä. Molemmissa kirjoissa nimittäin seikkailevat samat henkilöt.

Tässä kirjassa Kertun äiti päättää lähteä Intiaan juhlimaan 45-vuotissynttäreitään miehensä Jarkon, tyttärensä Kertun ja tämän tyttöystävän Miran kanssa. Mira, joka tuntee olevansa uusperheensä kotiorja, ei ole uskoa tuuriaan. Intiaan, kahdeksi viikoksi, ilmaiseksi!

Kaarina on kirjailija ja haluaa kirjoittaa kirjan matkan tiimoilta. Siksi he eivät lennä suoraan Suomesta Goalle Intiaan, vaan menevät ensin junalla Moskovaan, lentävät sieltä Mumbaihin ja sieltä Goalle. Jo itse matka perille herättelee tyttöjä huomaamaan, miten hyvin asiat ovat kotimaassa. Goa osoittautuu paratiisiksi ainakin päällisin puolin, mutta silti Kerttu ja Mira saavat huomata, kuinka monia onnettomia kohtaloita Intia pitää sisällään. Heidän matkaansa sisältyy myös epämiellyttäviä puolia. Goalta he jatkavat muutamaksi päiväksi takaisin Mumbaihin. Siellä he vierailevat HIV-sairaalassa ja slummissa sekä pääsevät avustajiksi Bollywood-elokuvaan. Ja lopulta heidän kahden viikon lomansa on ohi ja on aika palata Suomen maaliskuuhun. Mira osaa kuitenkin arvostaa Suomea uudella tavalla silmiä avanneen matkan jälkeen. Suomessakin kuitenkin myrskyää, sillä Kertun ja Miran suhteen laatu selviää Miran perheelle. Varsinkin äitipuoli Sikke, jonka kanssa Mira ei muutenkaan tule oikein toimeen, osoittaa kantansa turhankin selvästi. Lopulta vyyhti selviää, Miran lesbous hyväksytään, Sikke lupaa vähentää Miran kotitöiden määrää ja Miran ja Siken välit paranevat. Mira myös avaa oman taidenäyttelynsä Intialaiseen ravintolaan.

Pidin kirjasta, kuten edelliselläkin lukukerralla. Siitä on kuitenkin jo muutama vuosi aikaa, ja huomaan muutoksen mielipiteessäni. Aikaisemmin Terhi Rannelan kerronta imaisi minut mukaansa, en voinut laskea kirjaa käsistäni ja luin monia Rannelan kirjoja. Nyt tämä oli enää vain "ihan hyvä kirja". Tyyli ei tuntunutkaan enää niin kiehtovalta kuin aiemmin ja välillä jopa kyllästytti. Eräs asia ei kuitenkaan muuttunut: tämän sarjan kirjat herättävät vastustamattoman halun matkustaa samaan kohteeseen kuin matkalaiset. Suosittelen edelleen kirjaa ja sen aikaisempaa osaa monille, mutta itse olen jo kasvanut tästä vähän yli.

Dzinnisotureiden aika by Lilli

Kerr, P.B (kirjoittaja)

Gonthoni Arja (kääntäjä)

D-kirja, P.B. Kerrin Dzinnisotureiden aika, oli neljäs osa Lampun lapset-kirjasarjasta. Kirjasarja kertoo kaksosista joiden äiti on, ja jotka sitten saavat tietää itsekin olevansa Dzinnejä, eli voivansa muun muassa täyttää ihmisten toivomuksia ja asua (vanhanaikaisissa öljy-) lampuissa. Kumpikin oli kuitenkin lukenut sarjan edelliset osat, joten tämänkään kirjan lukemisessa ei ollut kummallakaan sen suurempia ongelmia (ellei siis minun pieniä aikatauluongelmia oteta lukuun).

Kuulostaa ehkä hyvin oudolta lähtökohdalta sarjaan, mutta olen siitä huolimatta samaa mieltä Essin kanssa siitä, että Kerr on onnistunut kietomaan kirjansa kerronnan avulla erittäin mielenkiintoisiksi ja paljon historian faktoja sisältäviksi kokonaisuuksiksi. Tosin osaavatko nuorimmat lukijat erottaa nämä faktat mielikuvituksesta ja toisinpäin?

Olen joskus aikaa tappaakseni lukenut Porin kaupunginkirjastossa tätä myöskin englanniksi, ja täytyy vielä mainita, että vaikka kirjassa varmaankin oli kohtia, joita voisi olla suht vaikea suomentaa, työ oli tehty hyvin ja tekstiä oli sujuva lukea myöskin siltä osin.

Kirja oli siis todella sujuva ja nopeatempoinen. Se tarrasi mukaansa. Huomasi kuitenkin, että olin jo kasvanut kohderyhmästä yli ja ajoittain kirja tuntui eräällä lailla ylilapselliselta. Pidin kirjasta silti.

En tosin ole varma, antaisinko oman lapseni lukea kyseistä kirjaa, koska siinä oikeasti sekoitetaan todella taitavasti todellisuus ja faktat. On hyvin mahdollista, että jotkin pienemmät lukijat kirjan takia uskovatkin dzinneihin.

kirjalistapäivitys

Huomasinpa tässä juuri, että meidän kirjalista oli vähän aikaansa jäljessä. Noh, onneksi se tilanne on helposti korjattu.

A Alicen seikkailut Ihmemaassa- Lewis Carroll (done)
B Blink Blink - Kaori Ekuni (done)
C Cafe Mandarin - Heidi Liehu (done)
D Dzinnisoturien aika - P.B. Kerr (done)
E Eikä yksikään pelastunut - Agatha Christie (done)
F Frida ja Frida - Emma Juslin (done by Essi)

G Goa, Ganesha ja minä - Terhi Rannela
H
I
J Jumalat juhlivat öisin -Donna Tartt
K
L
M Minuuttivalssi - Salla Simukka
N
O
P Pilvikartasto - David Mitchell
Q
R
S
T
U
V Vaihtoaskelia - Marika Laijärvi
W
X
Y
Z
Å
Ä
Ö

Ensi kuussa minä siis lähden vuodeksi Thaimaahan, mutta tavoitteena on, että sitä ennen voitaisiin päättää ainakin osa tulevista kirjoista, että voisin ottaa niitä sitten mukaan sinne niin. Ettei aivan täysin jäätyisi tämä projekti.

Eli kirja-ehdotuksia otetaan siis edelleenkin hyvin mielellään vastaan!

Eikä yksikään pelastunut by Lilli

E-kirjaksi valitsimme Agatha Christien klassikon Eikä yksikään pelastunut (tai Essi kyllä luki sen vanhemman painoksen jossa oli vielä nimenä "Kymmenen pientä neekeripoikaa", mutta samasta kirjasta on kuitenkin kyse :D), joka on ajoittain melko synkkäkin vanhahko dekkari.

Kirja kertoi tarinaa kymmenestä erilaisesta ihmisestä, jotka kaikki kutsutaan eräälle saarelle överiääseen huvilaan, kuka mistäkin syystä. Yksi kerrallaan jokainen näistä henkilöistä kuitenkin murhataan.

Luin kirjan ensimmäisen kerran jo kuudennella luokalla ollessani ja oli mielenkiintoista huomata, että mielipiteeni kirjaa kohtaan pysyi aikalailla kutakuinkin samana.

Monet sanovat, että kirja oli nerokas, pelottava ja jopa järkyttävä ja arvaamaton. Itse ryttäisin nämä kaikki väitteet. Okei, ei kirjoitustavassa mitään vikaa ollut, mutta en silti kuitenkaan sitä ihan nerokkaaksi kutsuisi. Lisäksi vaikka olenkin herkkä ihminen, minulle ei missään kohtaa kirjaa tullut sellaista, että olisi täytynyt laittaa kirja hetkeksi pois, joten kirja ei mielestäni ole erityisen raaka. Se ei myöskään ole kovinkaan arvaamaton, sillä heti silloin, kun luin runon, jonka porukka löytää saarelle saavuttuaan (ks. Essin postaus E-kirjasta), oli ainakin minulle selvää, että murhaajan on oltava joku saarelaisista.

Positiivistakin kirjasta löytyi paljon, esimerkkinä nyt ainakin se, että kirja oli sen tyylinen, että se oli helppo laittaa pois hetkeksi ja sitten jatkaa lukemista samasta kohtaa, ilman että oli aivan pihalla tapahtumista.

Suosittelisin kirjaa kaikille klassikkokirjallisuuden ja/tai dekkarikirjallisuuden lukemista aloitteleville.

Emma Juslin: Frida ja Frida by Essi

Frida och Frida
Emma Juslin
Teos & Söderströms 2008

F-kirjana luimme (tai Lillin tapauksessa luemme) Emma Juslinin romaanin Frida ja Fridan. Se kertoo seitsenlapsisesta perheestä perheen kahden lapsen kertomana. Vanhin tytär Irina on lentänyt pesästä, muuttanut Pariisiin taidekouluun opiskelemaan. Selma, 13 vuotta, asuu vielä kotona, missä pikkusisarukset riehuvat ja vanhemmat riitelevät, ja kaipaa isosiskoaan Irinaa.
Irinalla on esikuva: Frida Kahlo. Sitten hän tapaa taidekoulussa ihanan tytön, jolla on sama etunimi kuin Irinan idolilla. Irina ja Frida alkavat seurustella, ja niin Irinan elämässä on kaksi Fridaa, tärkeitä molemmat. Siitä kirja on saanut nimensä.
Sitten Irina ja Frida tulevat juhannuksena kotiin vierailulle ja seuraukset ovat suuret. Käy selväksi, kuinka paljon ihminen on valmis tekemään uhrauksia rakkauden eteen. Ainakaan pikkupaikkakunnan asukkaat eivät kaikki tunnu hyväksyvän Irinan ja Fridan suhdetta.

Juslinin käyttämä kieli on ihmeellistä ja ihmeellisen taidokasta. Myös suomentaja Jaana Nikula on onnistunut tavoittamaan kielen sydämen suomennoksessaan. Kieli on lennokasta, Selman kohdalla mielenkiintoisen kuvailevaa, ja kiinnittää huomiota jännittäviin pikkuseikkoihin. Irinan kohdalla se on taiteellisempaa, haaveellisempaa. Joka toinen luku on ikään kuin Selman kertoma, joka toinen Irinan.

Alkuteos Frida och Frida sai loistavat arvostelut ja on voittanut YLE FST5:n vuoden 2007 kirjallisuuspalkinnon. Itsekin pidin kirjasta kovasti, ja ihmettelin kielen käyttöä. Teksti todella tempaisi mukaansa ja monessa kohtaa nauroin hillittömästi Selman humoristisille kuvailuille. Suosittelen todellakin kirjaa, ja kiitän lukijaa joka suositteli meille tätä kirjaa! Ehdottomasti lukemisen arvoinen kokemus.
Ainoa miinus on se, että sekoiltuani itse moneen otteeseen pilkutuksen kanssa, minusta tuntuu, että kirjasta puuttuu pilkkuja. Voin olla väärässä alettuani kiinnittää liikaa huomiota niinkin vähäpätöiseen seikkaan, mutta ihan yhtä hyvin voin olla oikeassakin.

Puuhun kiivetessä on vaikea laulaa. Irinalta se ehkä kävisi, sillä hän ei ole samanlainen kuin me muut. Minä en siitä selviä. Uskokaa pois, yritetty on. Ulvon kuin palosireeni: the hills are alive with the sound of music (sitten yleensä unohdan miten sanat jatkuvat) ja otan toisella jalalla tukea kuusen röpöliäisestä rungosta. Sen jälkeen tartun alimmaiseen oksaan ja yritän hilautua ylöspäin samalla kun hyräilen these are a few of my favourite things. Usein otteeni lipeää päästessäni kohtaan whiskers and kittens, olen nostamassa toista jalkaani maasta mutta tömähdän aamukasteiselle karhealle nurmelle. Istun siinä jonkin aikaa, tunnen itseni tyhmäksi ja ajattelen että ei sitten.

Agatha Christie: Eikä yksikään pelastunut by Essi

E-kirjana luimme Agatha Christien kirjan Eikä yksikään pelastunut.

Kirja kertoo kymmenestä ihmisestä, jotka ovat jollain tavalla aiheuttaneet jonkun ihmisen kuoleman. Heidät houkutellaan ovelilla kutsuilla Neekerisaarelle. Pian siellä alkaa tapahtua kummia: eräs seurueen jäsen tukehtuu kuoliaaksi jo ensimmäisenä iltana. Kuolematapaukset seuraavat toisiaan ja samaa tahtia katoavat neekereitä esittävät posliininuket keittiön pöydältä. Muutaman kuolemantapauksen jälkeen eloon jääneet tajuavat todellisuuden: murhaajan täytyy olla joku heistä, sillä saarella ei ole heidän lisäkseen ketään muita. He alkavat selvittää tapausta ja mahdollista murhaajaa, mutta asiat eivät selkene. Yksi kerrallaan he kuolevat, ja kuolemat liittyvät merkillisellä tavalla vanhaan lastenloruun (alla). Murhajaa, kuka onkaan, on ilmeisesti tahtonut noudattaa lorua mahdollisimman tarkkaan murhissaan.

Kirjan nimi oli alunperin englanniksi "And Then There Were None" ("Eikä yksikään pelastunut"), joka on lastenlorun viimeinen säe. Sittemmin nimi muutettiin "Ten Little Nigger":ksi ja siitä edelleen alkuperäiseksi, kun neekeri-sanaa alettiin pitää rasistisena. Tämä sama nimenmuutos tapahtui myös suomenkielisessä versiossa, tosin kirjan sisältöä ei uudistettu. Siellä puhutaan edelleen Neekerisaaresta, neekerinukeista, neekeripoika-lorusta ym.
Mielestäni suomenkielinen nimi "Kymmenen pientä neekeripoikaa" oli juuri napakka, sopiva ja kiinnostuksen herättävä. Uusi nimi "Eikä yksikään pelastunut" on sekin melko kiehtova, mutta kuitenkin pidän enemmän tästä "rasistisemmasta" nimestä, vaikka en rasisti olekaan.

Christie on punonut nerokkaan juonikuvion. Se paljastuu aivan kirjan lopussa murhaajan kirjoittamassa kirjeessä. Ehkä en ole lukenut tarpeeksi dekkareita, mutta itse en ainakaan arvannut murhaajaa. En edes muistanut sitä, vaikka tämän kirjan olen joskus ala-asteella lukenutkin. Tasoiselleni lukijalle kirjan arvoitus on kiehtova ja ennalta-arvaamaton. Tosin en ole voinut olla miettimättä, kuinka moni lapsi haluaa kuulla moisen lorun. Siinähän kuolee kymmenen ihmistä! Mutta tämä huomio ei ole oleellinen kirjan kannalta.

Pidin kovasti tästä kirjasta. Tämä on ainoa Christien kirja, jonka olen jaksanut lukea. Löysin vain joitakin omituisia, hieman horjuvia kohtia, mutta kokonaisuutena kirja on todella hyvä, eikä ole ihme, että sitä on ylistetty niin paljon. Voin todellakin suositella kirjaa kaikille ja kaiken ikäisille, jopa ala-asteikäisille!

Kävi kymmenen pientä neekeripoikaa yhdessä pöytähän,
vaan yksi kun ruokaan tukehtui, on jäljellä yhdeksän.

Vietti yhdeksän pientä neekeripoikaa illan niin rattoisan,
mutta aamun tullen avaa vain silmänsä kahdeksan.

Lähti kahdeksan pientä neekeripoikaa onneaan etsimään,
yksi kun sille tielle jäi, joukko väheni seitsemään.

Ja seitsemän pientä neekeripoikaa sytykkeitä vuoli,
nyt kuusi on enää jäljellä, kun yksi heistä kuoli.

Sai kuusi pientä neekeripoikaa palloksi pesän harmaan,
vaan yhtä pisti mettinen, jäi jäljelle viisi varmaan.

Kun viisi pientä neekeripoikaa oikeutta halaa,
niin yksi silloin tuomittiin, vain neljä heistä palaa.

On neljä pientä neekeripoikaa merelle lähtenyt,
syö yhden ankka punainen, on kolme heitä nyt.

Käy kolme pientä neekeripoikaa eläintarhan teitä,
kun yhden karhu kahmaisee, on kaksi enää heitä.

On kaksi pientä neekeripoikaa rannalla vieretyksin,
kun toisen kuumuus korventaa, on toinen ypöyksin.

Vaan yksi pieni neekeripoika ei kestänyt yksinään
hän meni, hirtti itsensä, ei jäljellä yhtäkään.

(suom. Kaarina Visakanto)

Cafe Mandarin by Lilli

Heidi Liehun Cafe Mandarin oli mielestäni melko hidastempoinen teos.

Kirja seuraa Pariisissa asuvan, ehkä kahdenkymmenen ja kolmenkymmenen ikävuoden paikkeilla olevan suomalaisen naisen elämää. Elämää, jossa pyörii mukana myös kreikkalainen mies Milos, jonka kanssa hän asuu, 55-vuotias ystävätär Doris, joka on ikäänkuin naisen tukipilari tämänhetkisessä kotimaassaan, Ranskassa ja eräs toinen ystävätär, Leia, josta ainakin minä sain melko hiljaisen, rauhallisen ja ehkä jonkin verran syvällisestikin ajattelevan ihmisen kuvan.

Pidin kirjan teemaasta ja pariisilaisista kahviloista, joita kuvattiin hyvin ja jotka toivat siten kivasti eräänlaista "sokeria" teokseen. En tosin pitänyt siitä, että tässäkin kirjassa sorruttiin siihen, mihin hyvin usein sorrutaan kirjassa, jonka päähenkilö elää Ranskassa - taiteellisen sielun korostamiseen niin, että se kuultaa joka paikasta läpi ja siitä tulee tekotaiteellisuutta. Tässä kirjassa se näkyi surullisen hyvin. Takaa heijastui ainakin minulle vahvasti se, että päähenkilö on vapaa pariisilainen, rakastaa taidetta ja kahviloita. En tiedä, ehkä kirjaan oli puolivahingossa tunkeutunut kirjailijan omia pariisilaisen taiteilijan haaveita taikka ajatuksia? Joka tapauksessa se kalvoi lukukokemusta hieman.

Myönnän kyllä myöskin sen, että kirja ei ollut välttämättä tarkoitettu ikäisellemme - tai tyylisellemme kohderyhmälle. Minä ainakin henkilökohtaisesti myönnän sen, että pidän paljon nopeatempoisemmasta ja tulkinnanvaraisemmasta tekstistä. Sellaisesta, jossa ei oikein tiedä mikä on mitä tai että onko ollenkaan. Tämä kirja nyt ei ainakaan minua mitenkään hirveämmin saanut ajattelemaan, mitä itse pidän hyvän kirjan tunnusmerkkinä.

Tosin olihan tämä nyt ainakin mukavan erilainen lukukokemus.

Voisin ehkä kuvitella suosittelevani kirjaa rauhallisenoloiselle kuvataiteilijaihmiselle, joka tykkää hitaista ajatuksista, eikä ole ainakaan vielä hirveämmin aikuisten kirjoja lukenut tai tutkinut. Sillä vaikka kirja onkin melko hidas ja suht yksiselitteinenkin, tarvitaan sen ymmärtämiseen kuitenkin myös jonkilaista taiteilijasilmää!